Taas on pää ihan sekasin. Mun mielestä kaikkein kauheinta tässä elämässä on se, että on jotain toivoa jäljellä. Se on niin väärin, koska sit sitä vaan odottaa et jos ehkä sittenkin joskus asiat ois paremmin.
Kuitenkin oon täysin varma siitä että olen turha pala, jonka tarkotus tällä ihme pallolla on vaan olla mallina siitä, mitä kukaan ei toivo itelleen. Miten paljon helpompaa se olis jos vaan olis ihan sata varma siitä, että ikinä mikään ei pelasta mua täältä pohjalta. Sit vois vaan päästää irti kaikest ja nukkuu rauhas pois.
Oon niin kyllästyny pelaamaan näitä elämän pelejä! Aina pitäis tietää mitä sanoo ja mitä ei,keneen luottaa ja keneen ei. Aina pitäis pukeutuu tilanteeseen sopivasti, aina pitäis tietää mitä sanoo ja miltä näyttää työhaastatteluissa vaikka oikeesti ois jotain ihan muuta. Aina pitäis tietää koska pitää ottaa yhteyttä kumppaniehdokkaisiin ja koska antaa niitten ottaa yhteyttä suhun, vaik oikeesti molempien tekis mieli vaan koko ajan olla yhessä, tai sit pitäis tietää haluuko ne vaan seksiä.
Tää touhu tääl on niin hämmentävää et ei tätä kestä selvinpäin, kaikki tunteet ja ajatukset vaan kasaantuu päähän, kunnes niist tulee semmonen sekava pallo, mikä tekis vaan mieli sylkee ulos ni tulis parempi mieli.
Ei näist asioist voi puhuu kellekkään, kukaan ei sitä ymmärrä ellei itse tunne samoin. Eikä sitä voi ystävillekkään jauhaa loputtomiin. Ne tottakai ymmärtää et on paha mieli yms, mut sit ku se jatkuu monta vuotta, ni ne luulee vaan et esittää. Ne ajattelee et täst olotilast pääsee pois vaan jos haluaa. Lopulta sitä on ihan yksin.
